Seuraa RSS-virran avulla
Aurinko tanssii kasvoillani,
ruohon tuoksun tunnen tuulessa ja huudahdan:
“Kevät on tulossa!”
Linnut lentävät takaisin,
oksat vapautuvat lumen taakasta.
Hei, kevät on tulossa.
Hymyt kasvoille nauliintuu,
oravat pesistään laskeutuu
ja koko luomakunta riemuitsee ja juhlii:
Kevät on tullut kaupunkiin
Unen maa on liila.
Siellä hukutaan hengitykseen ja kuollaan syntyviksi.
Siellä voi tanssia vetten päällä ja ilmojen halki.
Siellä kaikki tarinat kerrotaan takaperin ja sanat sanotaan ääneti.
Hys! Kuulitteko?
Unimaailman pormestarin tytär kirkui kuiskaten.
Näin täällä unessa tänään.
Entä huomenna?
Sama jatkuu ikuisuuksiin, toistuu kerta toisensa perään.
Uni ei koskaan lopu.
Kuolema kalvaa sydäntään,
vaatii sieluaan.
Odottaa hetkeä, jolloin iskeä heikkoon hahmoon.
Syntiseen ihmiseen.
Hänelle ei kuulu pelastusta,
vain vapautusta tuskistaan.
Hän näkee tumman hahmon sänkynsä jalkopäässä.
“Katoa, Lähde!”
Mutta hahmo, varjon tyylinen,
hymyili aavemaisesti ja alkoi hyräillä viattomasti.
Syntinen ihminen, katoava sielu alkoi itkeä, huutaa: “Miksi? Miksi minä?”
Ei vastausta. Kuului vain hyräilyä hiljaista.
Hyräilee säveltä,
Se taitaa olla Beethovenin kynästä.
Aamun tullen syntinen nukkuu pois.
Pudotan peilin.
Se osuu kylmään kivilattiaan pirstoutuen.
Sen särkyvä ääni kantaa kauas, mielikuvituslinnani muurien taa.
Lattialla näen tuhannet sirpaleet ja jokaisessa sirpaleessa kasvoni, kuvajaisten silmistä paistuvan tuskan, pelon.
Alan vapisevin käsin kerätä sirpaleita, elämäni paloja.
Yhden kylmä, terävä reuna koskettaa rannettani.
Saan kylmiä väreitä ja pudotan muut sirpaleet takaisin lattialle. Siihen osuessaan ne pirstotuvat yhä pienemmiksi.
Mutta sitä yhtä sirpaletta puristan kädessäni kunnes tunnen terän leikkaavan ihoni ja vajoan kylmälle kivilattialle, itkien raskaita kyyneleitä.
Hän ei enää välitä.
Hän ei enää kaipaa sääliä.
Hän antoi elämänsä valua sormiensa välistä.
Hän ei halunnut odottaa huomista, elämää paremman väristä.
Hän tuhosi itsensä, sielunsa, elämänsä.
Mutta hän on elossa, surun tahtia sydän lyö.
Ja vaikka synti häntä kalvaa, sielua syö,
hän pelastuu, vapautuu.
Kun kuu on musta ja tähdet ennustavat kuolemaa, minä odotan sinua.
Tarkkaa aikaa en tiedä, tarkkaa paikkaa? Ei, en sitäkään. Mutta kun aika tulee löydät minut.
Odotan sinua.
Kun näet minut, hymyilen sinulle, mutta sitten kohotan katseeni kohti mustaa kuuta.
Odotan sinua.
Silloin tähtien ennustus käy toteen ja vajoat tyhjyyteen, hiljaisuuteen.
Odotan sinua.
Ajattelet, että se loppuu, mutta ei. Useat muutkin viattomat sielut vaipuvat tyhjyyteen.
Vain koska odotin sinua.
Kasvonsa painautuvat sydämeeni. Luonteensa, sysimustan sielunsa tunnen sielussain. Liikkeensä, äänensä, hymynsä, kyyneleensä. Kaikki muistikuvat hänestä kaikkoavat, haihtuvat, katoavat kuin hauras, kaunis ensilumi.
Kylmä keho, Kylmä katse. Tumma sielu, tumma veri huulillaan. Kehonsa vaatii lisää, vielä enemmän. Veri ei ole ehtinyt edes kuivua kun hampaansa puhkovat ihon. Äkkiä kyyristyy, veri ei enää virtaa. “Ei! Ei enää tuskaa!” huutaa. Mutta kirous on ikuinen. Ja ikuisuus on pitkä aika.
(huomaa Hei maailma-artikkelin kohta “en halua masentaa ketään”… ja tällaista tekstiä tänään…)
Jokainen kuolee aikanaan,
sielunsa joko pelastetaan tai tuomitaan.
Don’t worry, Be happy
Miksi ihminen toista lyö?
Miksi sielujamme synti syö?
Tämä maailma on niin syntinen paikka.
Don’t worry, Be happy
Kuoleman enkeli hiippailee kannoillani,
yrittää kaapata sieluni,
tuhota ruumiini.
Mutta periksi en anna!
Don’t worry, Be happy
(runosuoneni sykkii taas…)
Suuri maailma,
suurempi sydän,
suuri taivas,
puhdas sielu,
niitä on monenlaisia,
ne ovat kaikki keskenään erilaisia.
Mutta, kun ajattelen niin onko sillä väliä?
Olemme kuitenkin vain ihmisiä. Olemme vain vierailulla, kahvikesteillä täällä.
Ja se on ihmisen parasta aikaa. Elämä siis, tuo väliaikainen herruus.